...niin mikä? Blogi-innostukseni sammui lähes yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Lähes vuosi blogin luomisen jälkeen löydän itseni muistelemasta salasanaani. Sitä salasanaa, jonka olen jo kerran puoli vuotta aikaisemmin vaihtanut, kun viimeksi innostuin ajatuksesta kirjoittaa blogia.

Tästä piti tulla jotain. Tämän piti olla se minut järjissäni pitävä voima. Ehkä minulla ei vaan ole ollut mitään sanottavaa. Ei, se se ei voi olla. Pitkiä päiviä paahtava mies, halkiolapsi, synnytyksen jälkeinen masennus...minullahan olisi ollut kaikki ainekset maailmankaikkeuden mahtavimpaan blogiin.  

Ei. Jotenkin ei vain napannut. Ketkä blogeja kirjoittavat?

Tammikuussa syntyneellä tyttärelläni on halkio. Halkion vuoksi lapsen suuhun ei muodostu imetyksessä tarvittavaa alipainetta, joten hän on pulloruokinnassa. Parina ensimmäisenä viikkona yritin pullon lisäksi tarjota rintaani. Toivoin joka kerta, kun lapsi tarttui suullaan rintakumin verhoamaan nänniini, että tapahtuisi ihme ja hän onnistuisi imemään. Samalla tiesin hyvin, ettei imetys tulisi koskaan onnistumaan. Lopulta me molemmat turhauduimme ja yritykset päättyivät itkuun. Lapsi itki, koska ei saanut ruokaa kovasta työstä huolimatta ja minä itkin, koska en pystynyt siihen, mihin neuvola ja ympäristö olivat koko raskausajan aivopesseet. Päässäni kaikui: "imetyksessä luodaan äidin ja lapsen välinen suhde". Miten minun ja lapseni suhteen käy, jos en voi imettää? Tietääkö tuo pieni olento edes, että olen hänen äitinsä? Mikä minä oikein olen? Tunsin itseni lastenhoitajaksi, jonka paikalla voisi olla kuka tahansa. Enhän minä tehnyt mitään, mitä kukaan muukaan ei olisi pystynyt tekemään. Kuka tahansa pystyy lämmittämään maitopullon ja syöttämään siitä vauvalle. Mihin minua siis tarvittiin? Nyt kun olen totutellut ajatukseen reilun kuukauden, tuntuu käsittämättömältä, että kyseenalaistin oma äitiyteni tai tarpeellisuuteni. Ei tuttipullo poista äitiyttäni tai imetyksen puuttuminen pilaa lapseni kehitystä. Äiti on äiti, vaikka ei imettäisikään ja rakkautta voi osoittaa niin monella muullakin tavalla. Olen silti katkera kaikesta siitä imetysmyönteisestä tiedosta, jota tuleville äideille syydetään. Imetyksen tueksi löytyy useita sivustoja, mutta pumppaamisen ja pullorumban tueksi on vaikea löytää yhtään mitään, ainakaan suomen kielellä. Eräällä imetysmyönteisellä sivustolla jopa todetaan, että vaikka pulloruokinta voi tuntua hauskalta, sitä ei kannattaisi harrastaa. Toisin kuin tämä imetyssivuston ylläpitäjä luulee, jatkuvassa pullojen ja pumppujen pesussa ja sterilisoinnissa ei ole mitään hauskaa. Minua ei naurata silloinkaan, kun lapseni itkee pullon aiheuttamien vatsavaivojen takia, tai kun koetan rinnat täysinä ja itkevä lapsi sylissäni löytää aikaa pumppaamiselle, tai kun tiedän, ettei yösyöttö pääty röyhtäytykseen vaan yksinäiseen hetkeen surisevan pumpun kanssa. Hauskaa se siis ei ole. Ja vaikka isä voikin osallistua lapsen ruokintaan, pumppaamaan hän ei kykene. Moni imettävä äiti ei ymmärrä, miten paljon aikaa pumppu- ja pulloshow vie. Myös lapsen kanssa matkustaminen muuttuu hankalammaksi, sillä maitopulloja ei voi säilytellä loputtomasti eikä julkiseen vessaan voi jumiutua pumppaamaan. Sitten on vielä nämä tuttipullokyttääjät: naiset, jotka kommentoivat pulloruokintaa ymmärtämättä, ettei se aina ole valinta vaan ainoa mahdollisuus. 

Eräältä englanninkieliseltä sivustolta löysin lohduttavan lauseen: "Every day you pump is a success". Minun on siis turha potea syyllisyyttä, jos en jaksakaan pumpata WHO:n suosittelemaa kuutta kuukautta. Olen tehnyt parhaani antaakseni hyvän alun lapseni elämälle. Jokainen päivä rintamaitoa on menestys. Pullostakin. 

Noloa myöntää, mutta raskaana ollessani eksyin usein selailemaan vauvablogeja ja vauva-aiheisia keskustelufoorumeja. Noloa siksi, että vaikka itse hainkin raskauteen liittyvää tietoa netistä, koin näiden "raskausaktiivien" kuuluvan kerhoon, johon en oikeastaan edes halunnut kuulua. Kun muut kommentoivat kirjoittajan ihanaa vauvamasua ja perustivat ryhmiä "tammimammoille", minä keräsin listaa raskauteen liittyvistä ärsyttävistä sanoista ja välttelin kameraa, koska en kestänyt muuttunutta ulkomuotoani. Työkaverit ja puolitutut hokivat "nauti raskaudesta"-mantraa kuin riivatut, mutta minä olin lähinnä hämmentynyt. Älä nyt ymmärrä väärin, rakas lukija. Olin kyllä pohjattoman onnellinen raskaudestani ja rakastin ajatusta siitä, että sisälläni kasvoi elämä. Hykertelin itsekseni, kun tunsin pienet liikkeet ja ajattelin tulevaa lastani päivittäin. En kuitenkaan nauttinut kilojen kertymisesta ja vartaloni muuttumisesta. En halunnut julkisesti silitellä pyöreää mahaani ja otattaa kuvia "masustani".  Olin saada raivokohtauksen, kun vaatekaupan myyjätyttö huuteli sovituskoppini ulkopuolella, että sopiiko ne "mammahousut", koska en sietänyt mamma-alkuisia sanoja. En myöskään missään vaiheessa oivaltanut, mistä minun olisi raskaana ollessani pitänyt nauttia. Nautin kyllä siitä, että olin raskaana, sillä olin viimeiset kymmenen vuotta luullut jääväni lapsettomaksi. En sen sijaan ymmärtänyt, miten joku voi sanoa raskausaikanaan olevansa "elämänsä kunnossa", kun minusta raskaus oli kokoelma mitä ihmeellisempiä vaivoja (ja minä mielestäni voin olosuhteisiin nähden hyvin). Minä en vieläkään tiedä, miltä tuntuu "ihana keskiraskaus" enkä koskaan huomannut itsessäni sitä kuuluisaa raskauden hehkua. Ja kuinkas sitten kävi? Sain tyttäreni kuukausi sitten enkä edelleenkään halua puhua mammoista, tisseistä ja kakkavaipoista. En kaipaa raskauden pyöristämää vatsaa vaan haaveilen siitä, että pääsen eroon löysästä mahasta ja muutamasta ylimääräisestä kilosta. Lapseni on ihana, mutta vauva-arki ei todellakaan ole mitään ruusunpunaista liihottelua ja kaikenlaiset "vauvakinot" ja "mammatreffit" kammottavat minua. Olen avoin ihmisten tapaamiselle, liittyy siihen sitten lapsia tai ei, mutta en halua kaiken olevan pelkkää vauvaa. Päässäni liikkuu edelleen myös muita ajatuksia, vaikka iso osa aivokapasiteetistani kulkeekin rataa syötä-vaihda-sylittele-pumppaa (ja paluu alkuun).

Perustin tämän blogin, koska en usko olevani ajatusteni kanssa yksin, vaikka siltä kovin usein netin sokkeloissa seikkaillessa tuntuukin. Halusin paikan, jossa saan tuulettaa päätäni ja vaahdota elämäni pienistä suurista asioista. Ehkä joku "antimamma" eksyy blogiini ja kokee edes hetken olevansa ihan tavallinen.