Tammikuussa syntyneellä tyttärelläni on halkio. Halkion vuoksi lapsen suuhun ei muodostu imetyksessä tarvittavaa alipainetta, joten hän on pulloruokinnassa. Parina ensimmäisenä viikkona yritin pullon lisäksi tarjota rintaani. Toivoin joka kerta, kun lapsi tarttui suullaan rintakumin verhoamaan nänniini, että tapahtuisi ihme ja hän onnistuisi imemään. Samalla tiesin hyvin, ettei imetys tulisi koskaan onnistumaan. Lopulta me molemmat turhauduimme ja yritykset päättyivät itkuun. Lapsi itki, koska ei saanut ruokaa kovasta työstä huolimatta ja minä itkin, koska en pystynyt siihen, mihin neuvola ja ympäristö olivat koko raskausajan aivopesseet. Päässäni kaikui: "imetyksessä luodaan äidin ja lapsen välinen suhde". Miten minun ja lapseni suhteen käy, jos en voi imettää? Tietääkö tuo pieni olento edes, että olen hänen äitinsä? Mikä minä oikein olen? Tunsin itseni lastenhoitajaksi, jonka paikalla voisi olla kuka tahansa. Enhän minä tehnyt mitään, mitä kukaan muukaan ei olisi pystynyt tekemään. Kuka tahansa pystyy lämmittämään maitopullon ja syöttämään siitä vauvalle. Mihin minua siis tarvittiin? Nyt kun olen totutellut ajatukseen reilun kuukauden, tuntuu käsittämättömältä, että kyseenalaistin oma äitiyteni tai tarpeellisuuteni. Ei tuttipullo poista äitiyttäni tai imetyksen puuttuminen pilaa lapseni kehitystä. Äiti on äiti, vaikka ei imettäisikään ja rakkautta voi osoittaa niin monella muullakin tavalla. Olen silti katkera kaikesta siitä imetysmyönteisestä tiedosta, jota tuleville äideille syydetään. Imetyksen tueksi löytyy useita sivustoja, mutta pumppaamisen ja pullorumban tueksi on vaikea löytää yhtään mitään, ainakaan suomen kielellä. Eräällä imetysmyönteisellä sivustolla jopa todetaan, että vaikka pulloruokinta voi tuntua hauskalta, sitä ei kannattaisi harrastaa. Toisin kuin tämä imetyssivuston ylläpitäjä luulee, jatkuvassa pullojen ja pumppujen pesussa ja sterilisoinnissa ei ole mitään hauskaa. Minua ei naurata silloinkaan, kun lapseni itkee pullon aiheuttamien vatsavaivojen takia, tai kun koetan rinnat täysinä ja itkevä lapsi sylissäni löytää aikaa pumppaamiselle, tai kun tiedän, ettei yösyöttö pääty röyhtäytykseen vaan yksinäiseen hetkeen surisevan pumpun kanssa. Hauskaa se siis ei ole. Ja vaikka isä voikin osallistua lapsen ruokintaan, pumppaamaan hän ei kykene. Moni imettävä äiti ei ymmärrä, miten paljon aikaa pumppu- ja pulloshow vie. Myös lapsen kanssa matkustaminen muuttuu hankalammaksi, sillä maitopulloja ei voi säilytellä loputtomasti eikä julkiseen vessaan voi jumiutua pumppaamaan. Sitten on vielä nämä tuttipullokyttääjät: naiset, jotka kommentoivat pulloruokintaa ymmärtämättä, ettei se aina ole valinta vaan ainoa mahdollisuus. 

Eräältä englanninkieliseltä sivustolta löysin lohduttavan lauseen: "Every day you pump is a success". Minun on siis turha potea syyllisyyttä, jos en jaksakaan pumpata WHO:n suosittelemaa kuutta kuukautta. Olen tehnyt parhaani antaakseni hyvän alun lapseni elämälle. Jokainen päivä rintamaitoa on menestys. Pullostakin.